KERÄILIJÄN HULLUUS

Minuakin vaivaa hulluus nimeltä keräilyhimo. Se kohdistuu tosin onneksi vain muutamiin kohteisiin; en ole niitä, jotka säästävät jokaisen vanhan sanomalehdenkin eivätkä heitä mitään pois. Se on pelkkää hulluutta se... Niistä tehdään 4 D-dokkareita neloselle ja niiden koteja siivotaan Sillä siisti-ohjelmassa. Ehei, minun kämppäni on siisti, lattialla vain mattoja sun muuta sinne kuuluvaa, hyllyissä kirjat on siististi järjestyksessä (osa jopa aakkos-sellaisessa...) ja esineillä on paikkansa, keräilyesineillänikin.

Kerään Arabian (yllätys yllätys:kukapa ei?) vanhoja astioita, niitä kauniita vanhoja, ei mitään retro crapiä  60 - 70-luvuilta. Ihania ruusukuvioisia kannuja, kahvikuppeja ja tiettyjä sarjoja, kuten Reginaa, kuvassa, (jota tosin tehtiin vielä 60-luvullakin).

Näin kauniita astioita ei enää tehdä kuin Englannissa. Siellä sentään ruusu on vielä ruusu, eikä pelkistetty kummajainen, jota ei enää kukaksi tunnista. Arabian Kulta-aika, Elina (se vanhempi), Maire, Pikkuruusu, Rosita ja muut ovat vertaansa vailla.

Maitokannuista himoitsen tietenkin Papukaijaa, mutta hinnat ovat niin hirveitä, että pitäisi saada se lottovoitto ensin. Kaksinokkaiset kukkakannut ovat myös upeita kaikessa harvinaisuudessaan. Raha ja tilan puute asettavat rajoitukset keräilylle, vaikka joskus sitä tekee löytöjä vieläkin. (Jos olisi tajunnut aloittaa 80-luvulla, kirppareilta olisi saanut aarteita pilkkahintaan).

Toinen keräilykohteeni on vanhat Barbiet ja tietyt lelut omasta lapsuudestani. Minulla on kyllä niitä uusia keräilyBarbieitakin, ne kun ovat todella upeita! Mallit löytyvät Mattelin nettisivuilta http://www.barbiecollector.com/  Nyt ei siis puhuta leikkeihin tarkoitetuista nukeista, vaan aikuisten keräilymalleista.

Yllä oikealta vasemmalle "aikakausineidot" 1800-luvun lopusta 1960-luvulle. 1930-luvun typy puuttuu, koska en ole sopivaa löytänyt.

 Vasemmalta oikealle: aarteeni Fabergé, Mademoiselle Isabelle ja Keisarinna Sissi.

Harrikkatyypit ovat Barbieita, samoin oikealla oleva Dooney & Bourke, muut 3 ovat Jason Wu Fashion Royalty-typyjä. Kun saisi vielä Barbie-Harrikan tuolle pariskunnalle...: )

Tässä siis muutamia esimerkkejä, mitä kaikkea Mattelilta löytyy! Uusin hankintani on Pirates of the Caribbean Captain Jack Sparrow. Ilmetty Johnny Depp kaikessa ihanuudessaan!

Disneyn 1970-luvun pikkuhahmoja kerään myös, pieniä western hahmoja ja niiden taloja sun muuta ja jokunen vanhahko nalle on löytänyt myös tiensä huusholliini.

                             Nalleherra Sebastian, jolla on ikää kohta 100 vuotta.


Ehkä joskus tulevan yritykseni yhteydessä on näyttelytila, johon saisin kaikki nämä aarteeni esille muidenkin ihailtavaksi. Sitäpä tässä odotellessa...

JOS VOITTAISIN LOTOSSA ...

Muutamat viime aikojen jättipotit lotossa ovat saaneet minutkin miettimään, mitä sellaisella tekisi. Lottoaminenhan jos mikä on älytöntä rahan tuhlausta, eihän siinä kukaan oikeasti voita, paitsi aina joku muu kuin minä, vaikka kuinka yrittäisin saada oikeat numerot ruutuihin jostain tajunnan ylittävältä taholta. Ei, aina se on joku muu, joka ei osaa käyttää niitä rahoja tai tuhlaa ne alta aika yksikön. Mutta kuitenkin, jos. "Se voit olla sinä, jo lauantaina". Niinpä.


Englantilainen pariskunta, joka voitti yli 100 miljoonaa euroa tässä vastikään, teki mielestäni hienon homman. Päättivät tehdä myös 20:stä kaveristaan miljonäärin. Sellaisesta potista onkin kyllä, mistä jakaa! Mua yleensä riepoo varakkaat/rikkaat ihmiset, jotka ovat sairaan saitoja, eivätkä luopuisi sentistäkään, jos siitä ei ole itselle hyötyä. Nämä nykyajan miljardöörit ja miljonäärit, jotka pröystäilee taloillaan ja tiluksillaan ja nyhtää vielä valtiolta ja EU:lta kaikki mahdolliset tuet. Korkeintaan joku yliopisto voi saada heiltä lahjoituksen, että lahjoittaja pääsee paistattelemaan lehtiin pyhimyksen aura päänsä päällä joksikin aikaa.


Mutta ettei menisi taas täysin politikoinniksi, niin:
Jos mä voittaisin ison potin, näitä suomalaisia 5 - 10:n miljoonan euron vaatimattomia potteja, niin siitä hyötyisi kyllä moni muukin. Lahjoittaisin muutaman kymmenen tuhatta Turun eläinsuojeluyhdistykselle ja muutamille muillekin eläinsuojeluyhdistyksille heti kättelyssä, syövän tutkimukseen ja 1. tyypin diabeteksen tutkimukseen. Perustaisin ehkä säätiön, joka jakaisi vuosittain apurahaa tai avustuksia valittuihin kohteisiin. Tottakai potistani hyötyisi muutama sukulainen ja ystäväkin, voisin kustantaa matkat lämpimään tai mitä nyt keksittäisiinkään.


Tekisin jonkun autokauppiaan onnelliseksi vähäksi aikaa ostamalla sopivan pakun tavaran kuljetukseen ja henkilöautoksi vähäpäästöisen ja vähän bensaa kuluttavan Audin tai vastaavan. Myisin nykyisen taloni ja ostaisin rantatontin, jolle rakennuttaisin unelmieni talon. Ei mitään linnaa tai kartanoa, vaan Kannustalon iki-ihanan torni-Ainolan (kuvassa) tai vastaavan tyyppisen talon kuitenkin. Pitsihuvilat ja Jugendtyyliset talot ovat aina kiehtoneet minua ja sellaisesta olen haaveillut pitkään.

Kesäpaikan voisi ostaa jonkun järven rannalta, sellaisen ihanan mummonmökin, jota remppaisin ja laittaisin mieleisekseni pikkuhiljaa... Omenapuita ja ryytimaa, rantasauna ja ihana hiljaisuus... (Pitäisikin muuten ostaa sen lähimetsiä suojelutarkoitukseen. Auta armias jos joku sinne miun mehtääni eksyisi pyssyn kanssa viattomia elläimiä ahistelemaan, sais kyllä lentävän lähön...)


Pystyisin perustamaan yrityksenkin, josta olen myös haaveillut vuosikausia. Pienimuotoista majoitusta, kahvila ja ateljee, jossa voisin maalata ja polttaa posliinit, maalata akvarelleja ja öljyväritöitä... Aah ja voih. Pennin venytykseen tottuneena pystyisin tekemään sen kaiken ja jäisi säästöönkin jotain.


Mutta tämäkin on niitä asioita, joista äiti sanoisi, että Jumala ei ole kieltänyt suuria haaveilemasta. Eipä kai. Mutta jos kuitenkin jonain päivänä nappaisi... niin aina silloin tällöin täytyy muutama euro uhrata Veikkaukselle ja toivoa, että lottoon tuhlatut rahat edes menevät johonkin muuhun kuin urheilulle! Se miksi niin toivon, on sitten toinen juttu.

Olen ravannut kaikki vaateliikkeet Turussa ja osan Helsinkiäkin etsien epätoivon vimmalla pitkää neuletakkia. Ei löydy. Kaikki on korkeintaan pohjepituisia tai lyhyitä. Jos vaan osaisin itse kutoa, siis neuloa, niin tekisin itse. Langat maksaa maltaita, mutta jos saisin mieleiseni, olisin valmis siitä maksamaankin. Aivan ihania lankoja on kyllä kaupat pullollaan, mutta kun ei ole siunattu käsityötaidoilla niin ei ole. Muutenkin tulee joka kerta mieleen vaatekaupoissa, että voi kun osaisin tehdä itse! Ostaisin kankaat ja tekisin just sen mallisia ja värisiä vaatteita kun haluan. Ei tarvitsisi tuskailla kaupoissa, kun ei löydy sopivaa kokoa jos malli onkin hyvä tai värit on ihan per...stä tai jotain on liikaa tai liian vähän. Tai jos olisin miljonääri, teettäisin hyvällä ompelijalla. Näillä tuloilla ei siihen ole valitettavasti varaa.

Yksi ongelma yleensäkin vaateostoksilla on pieni kokoni. Mähän olen ihan pätkä suomalaiseksi, 156 cm pippurista akkaa, ja vanhoilla vaatemitoilla kokoa S tai XS. Nykyään S koon vaatteetkin on monesti isoja. Hameisiin hukun ja housuja pitää lyhentää aina 15 cm... En ole silti mikään anorektikkokaan, vaan ihan normaalipainoinen. Pistää ihan vihaksi kun lärää kaupoissa rekkejä, jotka on täynnä isoja kokoja. Yleensäkin sisäänostajat ottaa pieniä kokoja vain muutamia ja ne menee ilmeisesti heti. On pienikokoisia naisia muitakin kuin minä!

Kiitos vaan vaateteollisuuden, kun kansan läskistymisen vuoksi kokoja on muutettu niin, että entinen M on nykyään S ja entinen L on M, että läskit (anteeksi vaan, mutta mitä sitä kaunistelemaan?) ei tuntis itseään läskeiksi. Ei reilusti ylipainoinen ole mikään "komea tai naisellinen nainen"!!! En puhu nyt muutamasta liikakilosta, jotka voi jopa pukea joitakin ihmisiä, vaan TODELLISESTA ylipainosta. Reilu ylipaino on sitäpaitsi vakava terveysriski, eikä sitä pitäisi ihannoida. Ylipainosta johtuvat sairaudet tappavat ihmisiä teollisuusmaissa enemmän kuin syöpä ja muut sairaudet yhteensä. Yksikin valitti TS:n yleisönosastolla, että kun ei kaupoista löydy kokoa XXXXL!!!! Herran jestas, miten sellainen ihminen pääsee edes liikkumaan??? Kannattaisi laihduttaa, että mahtuisi edes kokoon XXL...mikä sekin on jo aika valtava. Niitä kyllä kaupoista löytyy...

Positiivisesti negatiivinen vai miten se nyt oli?

En ole alkuperäisiä turkulaisia, mutta huomaan silti verenperinnön vaikutuksen muutaman sukupolven takaa luonteessani. Kun turkulainen tulee kauppaan, se sanoo, että " Ei teil mittään lankoi ol?" Kun muut kysyy, että "onko teillä?" Negatiivisella asenteella siis liikkeelle alunperinkin. On kai siinä se hyvä puoli, ettei silloin pety kovin pahasti tai saattaa jopa yllättyä iloisesti!

Ärsyttää itseäkin, kun tulee valitettua joka toisesta asiasta (itsekseen enimmäkseen kuitenkin, omassa lähipiirissä). Sen verran olen joutunut asiakaspalvelutyössä matkailualalla aikoinaan kuuntelemaan tyhjänpäiväisiä valituksia, että itsellä on melkoinen kynnys lähteä kenellekään urputtamaan pienistä. Se kai on sitten se positiivinen piirre minussakin! Mutta joka tapauksessa, Turussa se negatiivisuus on viety kyllä ihan huippuunsa. Varsinkin vanhemmat ihmiset (naiset) ovat oikein ottaneet asiakseen laukoa ihan mitä sattuu kenelle sattuu sillä oikeudella, että kun on vanha, niin ei tarvitse ajatella mitä sanoo. Siis oikeasti?! Kyllä, ihan oikeasti olen sen kuullut monen yli kuuskymppisen suusta. Onhan sitä muuallakin, tottakai, omat kärtymakkaransa! Ja kuitenkin toisaalta Turussa ollaan niin hiivatin arkoja ja mietitään mitä muut sanoo jos mää noin teen tai jätän tekemäti...

Okei, aiheesta valittaminen on eri asia. Mutta just se, että joku katsoo oikeudekseen pilata täysin tuntemattoman ihmisen päivän pitämällä asiakaspalvelijaressukkaa likasankona, on mun mielestä kaiken huippu. Kannattaisi pitää päiväkirjaa tai kirjoittaa blogia ja purkaa sinne kaikki, mikä mieltä painaa. Niitä kun ei ole muiden pakko lukea. Tietokone ja blogit ovat kuin tv, jonka voi onneksi sulkea tai painua muille sivuille, jos tarjonta sapettaa...

ALOITUSTA

Kirjoittamisen aloittaminen on aina yllättävän vaikeaa. Yöllä valvoessa ja unta odotellessa tulee mieleen vaikka minkälaista tekstiä, mutta odotas kun istut koneen ääreen niin mitään ei tule eteen. Kirjoittelen öisin mielessäni yleisön osastoille ja kansanedustajille ja vaikka minne ja asiaa riittäisi! Mutta kuka viitsii nousta ja laittaa sen kaiken samantien paperille tai koneelle? Kirjailijat, samperi, kait...

Joka tapauksessa; yhtä juttua olen ihmetellyt tänä Facebookin ja Twitterin aikana, että ihan taviksilla on ilmeisesti hirveä hinku jakaa KAIKKI asiansa ihan kaikkien kanssa, kerätä "kavereiksi" liuta julkkiksia ja ties ketä. Ja niin kuin muita (tuntemattomia ihmisiä sitä paitsi suureksi osaksi tai puolituttuja) kiinnostaisi kun joku on käynyt lenkillä tai mitä nyt onkaan tehnyt. Kerrotaan ihan kaikki omasta elämästä ja ladataan kuvia kenen vaan katsottavaksi (jos jota kuta nyt kiinnostaa...???). Mulle on kamala kynnys laittaa kuvaani yhtään minnekään tai kirjoitella omalla nimelläni. Ei siksi, että en seisoisi kirjoitusteni takana, vaan ihan vaan siksi, etten halua ITSEÄNI esille millään tavalla. Mitä väliä sillä on, tietääkö joku nimeni ja näkeekö pärstäni, jos lukee kirjoituksiani? Siis edellyttäen, että en kirjoittele mitään rikollista tai siihen yllyttävää. Olen kai outo erakkoluonne muutenkin. 

Mulla ei ole koskaan ollut tarvetta jakaa asioitani kuin ehkä yhden tai kahden kaverin kanssa ja harkitusti sittenkin. Miksi edes pitäisi? Jos olisin kirjailija, kirjoittaisin kai salanimellä ja mua ei sais kirjakauppaan lukemaan tekstejäni pienet hevosetkaan. Siis äärimmäisen epäkaupallinen tyyppi, ei löisi leiville. Siispä puran tuntojani blogissa kun päiväkirjaankaan ei tule kirjoitettua.