En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään hirveän rohkeana ihmisenä, mutta kun miettii taaksepäin, mitä kaikkea on tullut tehtyä ja mihin turpansa tungettua, on kai sitä rohkeuttakin löytynyt melkein hulluuteen asti. Se mustalaissielu ja verenperintö muutaman sukupolven takaa nostaa aina välillä päätään ja tulee sellainen hillitön halu lähteä kulkemaan. Taas on sellainen fiilis, että haluttais pakata kamat ja nousta junaan tai koneeseen tai vaikka autoon ja suunnata kohti tuntematonta. Jonnekin, pois. Se kalvaa sisällä ja tekee pään levottomaksi, se tuntuu melkein kutinana ihon alla. Äiti ei ymmärrä. Se levottomuus tulee isän puolelta. Katariina Souri kirjoitti tässä vasta kolumnissaan, että ei halua lähteä kotoaan nykyään minnekään. Katahan on saman ikäinen kuin minä. Mä voin monesti samastua aika helposti Katan mielipiteisiin, paitsi nyt. No niin no, jos mullakin ois unelmieni talo, jonka ympäristönkin olisin laittanut mieleisekseni, ehkä mä viihtyisin paremmin kotona. Silti mä epäilen, että se mustalaissielu heräis henkiin aina välillä.
Eka irtiotto tuli tehtyä jo 17-vuotiaana, kun lopetin lukion (käytännössä lensin sieltä ulos pinnaamisen takia) ja lähdin yhden kaverin kanssa Mallorcalle kuukaudeksi. Piti opetella espanjaa, mutta överiksihän se meni. Juhlaa kaiken yötä, eli tulihan Palman discot ja baarit tutuiksi! Kummasti sitä silti jaksoi siinä iässä päivälläkin koluta ympäri saarta. Parikymppisenä sitten Málagassa kävin kyllä muutaman kuukauden intensiivikielikurssin ihan oikeasti, ihmeesti oppienkin käytännön kieltä, jolla pärjään vieläkin. Pakko oli oppia:opettaja ei osannut englantia kuin sanan kaksi.
Sekin oli aika hullun hommaa: valitsin vaan kielikoulun, lensin sinne yksin ja asuin solukämpässä itävaltalaisen ja saksalaisen jätkän kanssa (pojat omassaan ja mä omassa huoneessa) eka kuukauden, toisen sitten karsean tosikko-saksalaisen muijan ja parin hollantilaisen tyhjäpäisen likan kanssa. Ja oli kylmä kämppä, keskellä kivikolossia eikä juuri aurinko ikkunoihin porotellut! Lämmiontä ehkä 15 astetta maksimissaan, öisin vielä vähemmän, kun ulkona helmikuussa oli melko kylmä päivisinkin. Sain eka kuussa hirveän flunssan, josta ei meinannut päästä eroon millään. Onneksi Espanjasta löytyy ytyjä lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan. Nurkat oli homeessa ja alakerrassa asui varsinainen riivinrauta muori, joka jäkätti pojille jatkuvasti jostain, mulle ei niinkään. Toka kuun siivosin kerran viikossa koulun ja pesin ikkunat, että sain käyttörahaa 10 000 pesetaa, eli jotain 400 silloista markkaa. Rakkaus Etelä-Espanjaan kuitenkin jäi kaikkine sen pikkuvikoineen ja ärsyttävyyksineen (just se mañana-mentaliteetti esimerkiksi). Kun viitsii lähteä vähän turistialueilta pois, löytää ihan toisenlaisen Espanjan, sen oikean Andalucian. Enkä mä nyt tiedä, onko se Torren ja Fuengirolan turismisysteemikään niin kamalaa, eihän siellä moni osaa edes englantia! Kanarialla joka jamppa huutelee suomeksi ja varsinkin englanniksi perään. Kaikki on niin turistico. Ei mantereella, mitä mä pidän oikeana Espanjana. Paitsi tietty Los Pacosin suomalaiskylä ja vastaavat tai Marbella. Juu ei, niinku Jorma sanois. Ja sen on kumma juttu, että Kaukoitä, Intia sun muut ei mua kiinnosta. Joskus kakarana kiinnosti, mutta ei enää. Ei mulla ole mitään intressiä lähteä johonkin Thaimaahankaan. En lähtis, vaikka joku maksais. Afrikkaan mä haaveilen joskus pääseväni, Tansaniaan safarille kaikista hämähäkeistä ja muista ällötyksistä huolimatta.
Mutta se halu lähteä kulkemaan. Ei sillä ole mitään tekemistä aurinkolomien ja pakettilomien kanssa. Mä haaveilen, että vois joskus kiertää Britanniaa ilman mitään aikatauluja, tai Espanjaa. USA:n roadtrip se vasta olis mielenkiintoinen. Siihen vaan pitäis olla joku muu kuskina; niin rohkea mä en ole! Ainakaan vielä. Enhän mä muutama vuosi sitten uskonut uskaltavani Turussakaan ajaa autolla Helsingistä puhumattakaan! Nyt vaan ajan, paitsi Mannerheimintietä mä välttelen edelleen...
En mä tiedä, onko tämä kotimaakaan hullumpi, kesällä varsinkin. Ihana Suomen kesä, järvet ja kaikki kummalliset pikkupaikat keskellä ei mitään, antiikkimessut ja tapahtumat, kesäkahvilat ja onhan näitä. Muutamana kesänä on tullut autolla kierreltyä ja oli ihan mukavaa. Varsinkin, kun asui itse Lapissa ja pääsi niin harvoin minnekään, paitsi syksyllä tai talvella lentäen Helsingin kautta ulkomaille. Kesät meni nimittäin töissä.
Mutta jotain rajaa kuitenkin. Reppulomille reissaamaan rinkka selässä mua ei sentään enää saa. (Kakarana olisin voinut tehdä senkin, tottakai!) Tai voishan sitä junalla kiertää Eurooppaa, mut se tavaroiden roudaaminen... Auto on paljon kätevämpi, kun hevosvankkureillakaan ei nykyään oikein voi lähteä tien päälle pitkäksi aikaa... Muahan ei pidä täällä oikeastaan muu kuin rakkaat kissat. Toista pitää lääkitä pari kertaa päivässä, joten kenenkään muun vastuulle en ukkeleitani voi enkä halua jättää. Siispä reissaillaan päivän matkoja, kunhan vaan kevät vähän etenee ja sitä viitsii lähteä tien päälle. Tätä talvea mä vaan vihaan...ja lunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti